4.12.11

...Näyttelemisestä

Onko koskaan tullut mieleen, minkä ihmeen takia joku haluaa näytellä? Mistä tulee halu nousta lavalle elävän yleisön eteen ja altistua epäonnistumiselle, nöyryytykselle? Halu toistaa samaa monta kertaa, jopa kymmeniä kertoja peräkkäin esimerkiksi elokuvan kuvauksissa vain siksi, että saataisiin jotai näyttävää vuoden tai puolen päästä valkokankaalle? Minkä ihmeen takia minäkin haluan tehdä sitä? Miksi haluan heittäytyä yleisön eteen haavoittuvaisena, tehden asioita joita en ikinä oikeassa elämässä tekisi? Viime aikoina olen taas harrastanut itsetutkiskelua ja pohtinut sitä, mitä näytteleminen minulle todella on.

Näyttelemisessä on kyse niin monesta asiasta. Uskon, että jokainen kokee sen omalla tavallaan. Ja jokaisella on omat syynsä miksi haluaa näytellä. Yleensä kun multa kysytään "miksi näyttelen" vastaan, että se on mun intohimoni, mutta jotta vastaukseni ei hukkuisi kaikkiin cliché:isiin lisään että näyttelen, koska haluan kertoa tarinoita. En ehkä osaa käsikirjoittaa, en ohjata mutta haluan olla mukana kertomassa tarinoita ihmisille. Haluan ottaa kantaa teatterin avuin, haluan myös viihdyttää. Toivon, että joillekin teatteri voisi olla hetkellinen pakopaikka todellisuudesta. Haluan olla luomassa sitä illuusiota, haluan saada ihmiset uskomaan siihen mitä teen lavalla. Jos he uskovat, että olen sellainen kuin roolihahmoni oikeassa elämässä, olen mielestäni onnistunut jossain. Haluan myös saada yleisön kokemaan ja tuntemaan jotain. Haluan saada heidät itkemään, nauramaan, ajattelemaan ja ehkä jopa haluamaan saada muutoksen aikaan. Olen itse saanut elokuvista ja näytelmistä niin paljon irti, että haluaisin onnistua samaan muut ihmiset kokemaan samoin. Se on minun unelmani.


Näytteleminen ei kuitenkaan ole helppoa. Rakastan sitä, koska siinä on haastetta ja yhden asian voi tehdä tuhannella eri tavalla. Asiat ovat tulkinnanvaraisia ja me voimme tehdä itse omat johtopäätöksemme. Rakastan sitä, kun saan olla jokin toinen ja yrittää päästä "toisen" ihmisen pään sisään. Se on myös tavallaan pelottavaa, aina mitä lähemmäs roolihahmoansa pääsee. Ainakin näin nuoren näyttelijänalun näkökulmasta. Tuntuu, etten aina osaa hallita edes roolihahmoni ajatuksia. Tuntuu oudolta sanoa näin, enkä itsekään välillä ymmärrä sitä kaikkea sekamelskaa mitä näytteleminen päähäni tuo. Monet voivat pitää näyttelijäntyötä myös tosi "koneistettuna" : "nyt sinun pitää olla vihainen, raivokas" "nyt sinun pitää olla peloissasi" "tässä sinä olet itsevarma". Miten saan itsestäni oikean tunnetilan oikealla hetkellä? Jos onnistun kerran, miten pystyn toistamaan onnistumiseni? Miten vältän sitä, että näyttelen näyttelemistä? Juuri tuo on yksi suurimmista peloistani. En voi saada mitään aitoa tunnetta välittymään katsojille, jos en oikeasti näyttele oman itseni kautta, jos en itse tunne ja koe sitä tiettyä tunnettani itsessäni. Näytteleminen ei vain ole suu, jalat ja kädet. Se on koko keho, joka ikinen solukko minun kehossani.  Se on minun ajatukseni. Mutta jotta pääsee siihen, pitää olla lahjakas, pitää ymmärtää tietyt asiat, pitää tehdä hirveästi töitä, pitää sisäistää, pitää toistaa. Uusi rooli on aina kuin uusi löytöretki. Matka on pitkä, etkä tiedä minne päädyt ja jokaisen kiven takaa voi löytyä jotain uutta ja jännittävää.


Tässä mun näyttelemisajatuksia tältä viikolta. Oli pakko päästä kirjoittamaan. Oon enimmäkseen kirjoittanut tästä aiheesta omiin vihkosiini, mutta nyt teki mieli tuoda tämä osa minusta blogiinkin. Näyttelemistä voisin vaan kirjoittaa loputtomiin, siltä ainakin tuntuu silloin kun inspis iskee.

No comments:

Post a Comment

Kommenttia, kritiikkiä, parannusehdotuksia, terveisiä:

Merci de m'écrire un petit mot :