23.9.12

...Se hetki, kun luulet kuolevasi. Elämä vilahtaa hetkessä ohitsesi.

Lauantai klo 18.30. Hetki jolloin luulin, että mun elämäni päättyy. Tai joudun vähintään sairaalaan. Tai halvaannun. Kuolema oli kuitenkin se ensimmäinen asia, jota ajattelin. Edes sanan ajatteleminen tällä hetkellä tekee pahaa.

Ajoin ensimmäistä kertaa yksin Ranskassa. Sisko oli soittanut mulle, että menisin hakemaan hänet. Lähdin saman tien kotoa ja tiesin osaavani reitin ulkoa. Ajoin ihan normaalisti, olin jo puolessa välissä matkaa, kunnes mutkan takaa tien oikealla reunalla näen kanan. Hidastan, koska tuntui oudolta nähdä kana yksinään tien varressa (okei ollaan maalla Ranskassa, että ehkä se ei ole kuitenkaan niiin epänormaalia). Yhtäkkiä kanan jälkeen näen tien oikealla puolella lehmän ja tajuan, ettei se ole aitauksessa sisällä. Samalla havahdun  liikkeeseen vasemmalla puolella, ja huomaan senkin olevan toinen samanlainen lehmä. Vauhtia oli rajoitusten mukaan 90, vedän jarrut pohjaan ja näen kun vasemmanpuoleinen lehmä juoksee suoraan autoni eteen. 

Tapahtuma ei varmasti kestänyt kuin muutaman sekunnin, mutta sinä aikana kerkesi ajattelemaan vaikka mitä. Ensimmäiset ajatukset oli, miten pystyn väistämään lehmää. Onneksi en siinä nopeudessa kuitenkaan alkanut kääntämään rattia vaan sain tehtyä autokoulun opeilla hätäjarrutuksen. Kytkin ja jarru täysillä pohjaan  ja sen jälkeen en voinut toivoa kuin parasta. Tai en edes osannut toivoa, olin aivan varma, että lehmä lentää puskurin päälle ja siitä ikkunasta sisälle. Ja tiesin miten mulle tulisi käymään...Mutta en tiedä millä ihmeen tuurilla selvisin naarmuitta. Sain tehtyä niin hyvän jarrutuksen, että lehmään osuessani vauhtia oli enää varmaa 20km tunnissa. Kolahdus oli kova, mulla on edelleen niskat jumissa ja tunnen turvavyön jättämän paineen kehossani. Hämmästyin, kun autoon oli syttynyt hätävalot (noh hätäjarrutus...) ja ihmettelin kun airbag ei ollut auennut...Ja uskokaa tai älkää, mutta autosta ei mennyt mitään muuta rikki kuin vasemmanpuoleinen etulamppu. Pirstaleita oli ympäri tietä, mutta edes auton maalipinta ei ollut saanut naarmun naarmua. En vieläkään käsitä, miten se on mahdollista. Lehmä kyllä kärsi enemmän kuin minä...Ja se pelko meidän molempien silmissä oli varmaan järkyttävä näky. En ole koskaan pelännyt yhtä paljon elämässäni.

Yritin heti soittaa siskolleni (sain muuten hetken etsiä laukkua, ei ollut enää takapenkillä vaan oli hienosti lentänyt istuimen alle) mutta hän ei vastannut. Kiiruhdin hakemaan hänet ja sain itseni kerättyä, että pääsemme kotiin asti. Kotona iski aivan kamala shokki. Ja se jatkuu edelleen...Tuntuu, etten voi nähdä elämää enää samanlaisena kuin ennen. Olen vain kiitollinen siitä, että olen hengissä. Illalla kun näin kavereita ja menimme juhlimaan, niin meinasi itku tulla kun ajattelin, että oisin saattanut viettää illan sairaalassa. Olen niin onnellinen, että niin ei käynyt. Ja kuten arvata saattaa yöllä ei hirveästi nukuttanut...heräilin tunnin välein ja olin todella levoton.

Tänään hyppäsin taas autonrattiin ja lähdimme siskon ja hostäidin kanssa katsomaan onnettomuuspaikka. Oli aika kova pala palata sinne. Löysimme auton palasia tien sivusta ja sen jälkeen lähdimme pois. Vietimme iltapäivän ajellessa vuoristossa, jotta oppisin kunnolla ajamaan siellä. Vuoristoja kun ei hirveästi Suomessa ole hehe...Tiet on todella kapeita, mutkikkaita, ja et osaa ikinä arvioida kuinka tiukka mutka on tulossa. Ajo meni kuitenkin tosi tosi hyvin! :)

Onneksi viikonloppuna tapahtui paljon muuta kivaa. Lauantaina ennen onnettomuutta olin serkkujen kanssa maissipellolla ja sain olla kyydissä sellasessa koneessa, joka keräsi ne maissit hirmu nopeeta ja kaikkee kivaa. Illalla kaverin synttäreillä mua pyydettiin pilkkoon halkoja kun kuulemma suomalaisena kai osaan :D Oli hauskaa.

Nyt oon takaisin Saint Etiennessä ja koitan kerätä itseni kasaan tulevaa viikkoa varten. Mulla oli pakottava tarve kertoa tämä tapahtuma blogissa, pääsevät kaveritkin kärryille mitä olen kokenut. Jos en olisi osannut hätäjarrutusta, tuskin olisin tässä. Kuvitelkaa, että Ranskassa autokoulussa ei edes opeteta sitä...

Onneksi elämä jatkuu. Nyt osaan arvostaa pienempiäkin asioita aivan eri tavalla kuin ennen. 

1 comment:

  1. Lucky you, good!

    Tsemppiä paljon ja onneksi lopputulos oli tämä!
    Eli voi vain todeta et all's well that ends well ;)

    ReplyDelete

Kommenttia, kritiikkiä, parannusehdotuksia, terveisiä:

Merci de m'écrire un petit mot :